Ensimmäinen kunnollinen ultra (26.5.2016) oli vielä, kun asuttiin Etelä-Suomessa, mulla rv 11+5 joka oli neuvolan laskujen mukaan laskettu, tässä ultrassa saatiin tietää lopulliset raskausviikot ja laskettuaika. Rv olikin 12+3 ja laskettuaika oli 5.12.2016. Myös katsottiin miten Unski voi ja onneksemme kaikki oli normaalisti ja hyvin nähtävissä, vähän jouduttiin Unskia herättelemään, kun tais olla juuri päiväunilla, kun oli niin rauhallinen! Rakenneultra päivä alkoi lähenemään ja unen määrä vähenemään (olipas runollista), jännitys alkoi vain "pahenemaan", kun tieto siitä että saataisiin tietää onko Unskilla kaikki hyvin ja sukupuoli! Oma äiti lähti mun seuraksi kyseiseen ultraan jännäämään, että kumpi sieltä tulee, kaikki oli ultrassa hyvin, löytyi kaikki mitä pitkin ja lapsivettä oli normaali määrä. Painoarvioksi saatiin 356g rv 20+1 (niin pieni mutta niin rakas). Sukupuolta riiviö ei suostunut näyttämään ja kyllä harmitti. Ainut mikä oli "huonosti" oli istukka, joka ei ollut lähtenyt liikkumaan kohdun suun edestä pois, jonka seurauksena sain parin kuukauden päähän kontrolliajan, jossa tarkistettiin että onko se liikkunut siitä mihinkään (olihan se meidän onneksemme). Samalla käynnillä lääkäri huomasi, että mulla oli alkuraskaudesta ollut se pinnallinen tukos tuossa jalassa ja kysyi että onko mulla siihen minkäänlaista lääkitystä (ei ollut), ihmetteli siinä että minkä takia ne ei ole mulle antanut siihen lääkitystä, kun se on raskauden aikana suurempi riski saada uudestaan ja myös vaarallisempi mulle sekä Unskille. Lääkäri määräsi mulle loppuraskauden ajaksi + 6vk synnytyksen jälkeen Klexane mahapiikkejä kerran päivälle yksi piikki. Ja kyllä harmitti, ei se että se suojaa mua ja Unskia vaan se, että piti pistää itseään (en tykännyt). Jouduttiin myös tasasin väliajoin käydä ultrakontrolleissa tarkkailemassa, että lääke ei vaikuta Unskin kehitykseen mitenkään!

Seuraavassa ultrassa saatiin selville Unskin sukupuoli ja poikahan siellä näkyi olevan! Kaikki oli hyvin, painoarvioksia saatiin 1111g rv 28+0 ja myös istukka oli lähteny siirtymään kohdun suun edestä pois, eikä tarvinnut ruveta suunnittelemaan keisarileikkausta sitten, kun sen aika olisi ollut. Rv 32+0 oli seuraava ultrakäynti ja siellä saatiin selville että vauva oli viikkoa nähden isompi kuin pitäisi (2264g), painoarvion mukaan täsmäsi 33+5 viikkoja (ei hirveästi siis kumminkaan). Saatiin vielä kuukauden päähän yksi ultra, rv 36+2 painoarvio 2951g ja kaikki oli hyvin, eli voitiin huokasta helpotuksesta että lääke mikä mulle määrättiin ei vaikuttanut Unskiin millään tavalla! Siitä sitten lähdettiin odottamaan milloinka Unski haluaa tulla ulos maailmaan meidän seuraksi. Ja kyllähän sitä muuten sitten odoteltiin, viimeinen kuukausi tuntui pidemmältä ajalta kuin se aika mitä olin jo odottanut. Rv 40+2 sitten alkoi jumalattomat päänsäryt, ei auttanut särkylääkkeet ja verenpaineet alkoi olemaan niin mahdottomia, että päätettiin lähteä äitiyspolille tarkastukseen. Sinne päästyä ja hetken siellä ollessani Unskin sydänääniä kuunnellen alkoi olemaan parempi olo. Pääsin kumminkin vielä lääkärin vastaanotolle jossa ultrattiin varmuuden vuoksi ettei näkyisi mitään vakavampaa, siellä painoarvioksi saatiin 4000g (!!!!!!!), ette voi edes kuvitella mikä mun ilme sillä hetkellä oli kun lääkäri kertoo että mun sisällä on 4kg kaveri. Mua ei siinä vaiheessa oikein huvittanut mutta äitiä kyllä näytti huvittavan munkin edestä (voi olla että johtui mun reaktiosta). Jäin kumminkin yöksi tarkkailuun ettei päänsärky tulisi takasin pahempana, pääsin aamulla sitten kotia takaisin odottamaan että alkaisi tapahtua jotakin. Lopuksi meninkin rv 40+4 takaisin säännöllisten ja runsaiden supistusten takia ja jäinkin siitä sitten naistenosastolle tarkkailuun että josko se synnytys käynnistyisi itsekseen siitä, synnytys-saliin(???) pääsin rv 41+1 (vihdoin). Synnytyksestä tulee oma kirjoituksensa sitten! Kiitos jos jaksoitte lukea, kommentoi mitä mieltä olit ja jos vielä jaksat tämän jälkeen niin käy tykkäämässä blogin facebook sivuja tai liity lukijaksi! - Mamma kiittää!

11.4.2016, tuo päivä mullisti meidänloppu elämän päivät. Kyllähän se yllätyksenä tuli vaikka melkeinpä vuoden päivät oltiin ilman ehkäsyä. Muistan kyseisen aamun kuin eilisen! Mulla on siitä asti kun nuorempana alkoi kuukautiset niin ollut todella epäsäännölliset ja ennen kuin tulin raskaaksi, tein puolen vuoden ajan raskaustestejä, kun oli melkein joka kerta viikon myöhässä. Mutta tuona aamuna mua jännitti enemmäin kuin edellisinä kertoina jotenkin entistä enemmän, ehkä satuin toivomaan asiaa enemmän kuin edellisillä kerroilla. Se 5 mintuuttia tuntui tuona aamuna 5 tunnilta, en pystynyt pöntöltä edes nousemaan, kun en malttanut odottaa tulosta. Sinä hetkenä kun kello soi 5 minuutin jälkeen, tarkistin tuloksen ja pitihän siinä silmiä hieroa ja nipistää itseään, kun ei meinannut uskoa todekseen mitä testi näytti. Siitä järkyttyneenä juoksin unisen Juuson naaman eteen heiluttelemaan pissistä tikkua ja sanomaan vielä mitä se tarkottaa ( ihan kun ei olisi tikkua katsomalla tajunnut). Olin sillä hetkellä työkokeilussa päiväkodissa avustajana ja en malttanut olla kertomatta työkavereille asiasta, mutta hillitsin itseni! Pari päivää testin tehtyä, alkoi tulemaan aamupahoinvoinnit. Jos saisin jotakin päättää niin sen, että kenenkään odottavan äitin ei tarvitsisi kärsiä semmosista kivuista mistä minä kärsin. Olin jo omien kuukautiskipuihin tottunut (nekään ei ole olleet mitään pieniä) , mutta nämä kivut oli semmonen maanvaiva että en pystynyt tekemään muuta kuin istumaan kylmällä lattialla jalkojen päällä ja heilutella lannetta (osa kivuistakin oli niin kovia että oksensin pariin kertaan sappinesteetkin pihalle). Suurin osa ruoastakin mitä söin tuli samantien ylös, eli suurin osa alku raskaudesta istuttiin pöntön äärellä. Tätä ei onneksi kestänyt kuin 2-3 viikkoon, luojalle siitä kiitos!

Pitkän pitkän odottelun jälkeen koitti päivä (9.5.2016) kun saatiin nähdä pikku kaveri ensimmäistä kertaa! Ja kyllä muuten jännitti, jalat meinas pettää kun neuvolatäti kutsu sisään huoneeseen. Pari pientä ja lyhyttä kysymystäkin tuntui ikuisuudelta ja päässä ajattelin että "noh näenkö lapseni vai mitä tässä odotellaan?", pidin suuni kumminkin kiinni ja odotin nätisti. Hetki koitti yllättävän nopeastikin kun makasin haarat levällään ja jonkin sortin möllykkä mun sisällä! Kyllähän se itku tuli kun näin ja tajusin että mun mahassa oikeasti kasvaa oikea ihmisen alku. Pitihän siinä hetki koota itseään ja rauhottua että pystyi jatkamaan ja kuuntelemaan tätin löpinöitä, kaikki näytti onneksi pikku-asukilla olevan kunnossa! Mulla tosin ei ollut, neuvolatäti huomasi että linkutin jalkaani ja kyseli että mikä siinä on. En osannut sanoa kun en ollut ottanu asiasta selvää, koska oli tullut saman päivän aikana kipeämmäksi kuin edellisenä päivänä joten en ollut edes ehtinyt ottaa selvää. Noh täti sitten tuumas että otappa uudestaan housut pois niin katsotaa. Parin minuutin tarkkailun jälkeen, lähetti hän meidät ensiapuun jossa piti mennä näyttämään jalkaa. 4tunnin odottelun jälkeen lääkäri epäili veritulppaa, anto napapiikin ja käski tulla seuraavana päivänä ultraamaan jalan, onnekseni se ei ollut kuin vain pinnallinen laskimotukkotulehdus. Hoitoon ei tarvittu kuin tuubi tiettyä rasvaa. Jalka parani loppujen lopuksi hyvin ja nopeasti. Taidan tämän kirjoituksen jättää tähän, että jaksatte vielä seurata mun juttuja ja on myös ensi kerralle jotakin kerrottavaa! Kiitos jos jaksoit lukea, kommentoi ihmeessä mitä mieltä olit ja jos vielä jaksat kaiken tämän jälkeen niin käy tykkää blogin sivuja Facebookissa tai liity lukijaksi! - Mamma kiittää.