13.12.2016 kello 14.30, tuo hetki oli elämäni onnellisin, kun sain syliini maailman rakkaimman paketin, jota olin kantanut mahassani reilut 9kk. Kyllähän sitä saatiinkin odottaa viikko ja 1pv joka meni yli lasketun ajan, laskettuaika mulla siis oli 5.12.2016. Oli todella turhauttavaa kun odotin innolla laskettua päivää ja sitten ei tapahtunutkaan mitään kyseisenä päivänä. Samalla siinä turhautti myös sekin, kun läheiset ja ystävät kyselivät, että joko jotakin tapahtuu. Niinhän sitä sanotaan, että silloin kun sitä eniten odottaa niin se ei tapahdu. Sitten tuli 8.12 päivä jolloin hoidettiin mun pienintä serkkua äitin kanssa meillä, oltiin siinä kauppareissulla hakemassa jouluruokiin jo vähän tavaroita. Siinä sitten ajattelin reippaana tyttönä rv 40+3 kantaa vaunut rappuset ylös, kun ei millään vain jaksettu kiertää pidemmän kautta. Loppujen lopuks, kun mietin niin ehkä hyvä, että kannoin kun se alkoi edistää synnytystä (tai jotain sinne päin). Päästiin kotio niin illemmalla alkoi tulemaan semmoisia ihan pienen pieniä supistuksia, en ensin tajunnut oliko ne supistuksia, kun en koko raskausdenaikana kokenut edes harjoitussupistuksia. Ne alkoi lauantaiaamua myöten pahenemaan ja tihenemään, joten päätettiin lähteä äitiyspolille katsomaan onko tapahtunut supistusten ansiosta mitään. Noh enhän mä sitten ollut auennut yhtään edelliseltä kerralta.. Ja kyllä ärsytti, luulin että noin pahat mitä supistukset oli niin olisi jotakin saanut aikaan! Lääkäri siten päätti, että jään naistenosastolle jos jotakin sattuisi tapahtumaan. Kyllähän se heti silloin lauantaina aika alkoi käydä pitkäksi, kun ei ollut ketään kelle puhua muuta kuin puhelimen välityksellä. Ja tuntui että mitkään lääkkeet ei auttanut. Olo oli kuin frendien Rachelillä :D

Sunnuntaina alkoi olemaan olo jo epätoivoinen. Tuntui siltä ettei herra halunnut tulla ulos. Huoneeseen tuli ja lähti odottavia äitejä, kyllä siinä pari viisi äitiä taisi lähteä synnyttämään ennen mua. Sunnuntaina sit lääkäri päätti antaa mulle lääkettä, jonka olisi pitänyt edistää koko touhua (ei oikein näyttänyt siltä). Oli niin kovat kivut, ettei auttanut lääkkeet, kipupiikit, lämmin suihku, käveleminen tai lämpötyyny. Loppujen lopuksi maanantai - tiistai yönä sanoin hoitajalle, et nyt ei enää tunnu auttavan mikään, hän tokasi et sit lähetään synnytyssaliin! Siinä vaiheessa alko tulee vähän semmonen "apua" fiilis, että nytkö se tapahtuu, hetki jota olin odottanu 41 viikkoa! Synnytyssalissa mulle tultiin sitten laittamaan tippa ja epiduraalia. Juuso oli sit ehtiny tulla paikalle kunnes päätin, että haluankin äitin paikalle. Päätettiin sit, että Juuso menee kotiin nukkumaan ja äiti tulee mun kanssa synnyttämään. Siinä sit epiduraalin vaikuttaessa vähäsen tultiin multa kysymään, että haluanko osallistua tutkimukseen, jossa mun kohtuun laitetaan mittauslaite, joka mittaa mun supistuksen ja Unskin päähän "pinni" joka mittaa paineet. Päätin sitten olla osallistumatta, kun kuulostikin niin hirvittävälle. Noh vähän ajan päästä lääkäri tuli kattoo et mikä meillä oli tilanne ja päätti siinä sitten, että kun mahan päältä tulee niin huonot supistusten arvot ja Unskin paineet, että pistetään ne laitteen kohtuun. Voi että kun hypin riemusta! Ehin juuri kieltäytyä koko asiasta niin lääkäri päättää että ne sit laitetaankin. Lääkäri huomasi myös että lapsivettä ei ollut enää hirveästi niin sinne laitettiin letku, josta meni vettä ettei Unskilla lopu happi kesken. Taisin saada 4 epiduraalia ja oksitosiinia, että synnytys lähtisi etenemään ja niinhän se loppujen lopuksi lähti! Yhden maissa tiistaina päivällä alettiin sitten harjoittelemaan ponnistuksia ja odottamaan, että supistukset tulisi säännöllisesti. Siitä se sitten lähti kello 14.00 30min ponnistuvaihe, siinä kohtaa se tuntui 3 tunnilta. Mutta lopussa ahkeruus palkittiin ja sain syliini 4,3kg pelkkää rakkautta huokuavan poikavauvani! ♥ Synnytys kesti loppujen lopuksi 13h joista ponnistusvaihe oli 30min! Poika oli täydelliset 52cm pitkä ja 4300g painava. Kiitos jos jaksoitte lukea, kommentoi mitä mieltä olit ja jos vielä jaksat tämän jälkeen niin käy tykkäämässä blogin facebook sivuja tai liity lukijaksi! - Mamma kiittää!

Ensimmäinen kunnollinen ultra (26.5.2016) oli vielä, kun asuttiin Etelä-Suomessa, mulla rv 11+5 joka oli neuvolan laskujen mukaan laskettu, tässä ultrassa saatiin tietää lopulliset raskausviikot ja laskettuaika. Rv olikin 12+3 ja laskettuaika oli 5.12.2016. Myös katsottiin miten Unski voi ja onneksemme kaikki oli normaalisti ja hyvin nähtävissä, vähän jouduttiin Unskia herättelemään, kun tais olla juuri päiväunilla, kun oli niin rauhallinen! Rakenneultra päivä alkoi lähenemään ja unen määrä vähenemään (olipas runollista), jännitys alkoi vain "pahenemaan", kun tieto siitä että saataisiin tietää onko Unskilla kaikki hyvin ja sukupuoli! Oma äiti lähti mun seuraksi kyseiseen ultraan jännäämään, että kumpi sieltä tulee, kaikki oli ultrassa hyvin, löytyi kaikki mitä pitkin ja lapsivettä oli normaali määrä. Painoarvioksi saatiin 356g rv 20+1 (niin pieni mutta niin rakas). Sukupuolta riiviö ei suostunut näyttämään ja kyllä harmitti. Ainut mikä oli "huonosti" oli istukka, joka ei ollut lähtenyt liikkumaan kohdun suun edestä pois, jonka seurauksena sain parin kuukauden päähän kontrolliajan, jossa tarkistettiin että onko se liikkunut siitä mihinkään (olihan se meidän onneksemme). Samalla käynnillä lääkäri huomasi, että mulla oli alkuraskaudesta ollut se pinnallinen tukos tuossa jalassa ja kysyi että onko mulla siihen minkäänlaista lääkitystä (ei ollut), ihmetteli siinä että minkä takia ne ei ole mulle antanut siihen lääkitystä, kun se on raskauden aikana suurempi riski saada uudestaan ja myös vaarallisempi mulle sekä Unskille. Lääkäri määräsi mulle loppuraskauden ajaksi + 6vk synnytyksen jälkeen Klexane mahapiikkejä kerran päivälle yksi piikki. Ja kyllä harmitti, ei se että se suojaa mua ja Unskia vaan se, että piti pistää itseään (en tykännyt). Jouduttiin myös tasasin väliajoin käydä ultrakontrolleissa tarkkailemassa, että lääke ei vaikuta Unskin kehitykseen mitenkään!

Seuraavassa ultrassa saatiin selville Unskin sukupuoli ja poikahan siellä näkyi olevan! Kaikki oli hyvin, painoarvioksia saatiin 1111g rv 28+0 ja myös istukka oli lähteny siirtymään kohdun suun edestä pois, eikä tarvinnut ruveta suunnittelemaan keisarileikkausta sitten, kun sen aika olisi ollut. Rv 32+0 oli seuraava ultrakäynti ja siellä saatiin selville että vauva oli viikkoa nähden isompi kuin pitäisi (2264g), painoarvion mukaan täsmäsi 33+5 viikkoja (ei hirveästi siis kumminkaan). Saatiin vielä kuukauden päähän yksi ultra, rv 36+2 painoarvio 2951g ja kaikki oli hyvin, eli voitiin huokasta helpotuksesta että lääke mikä mulle määrättiin ei vaikuttanut Unskiin millään tavalla! Siitä sitten lähdettiin odottamaan milloinka Unski haluaa tulla ulos maailmaan meidän seuraksi. Ja kyllähän sitä muuten sitten odoteltiin, viimeinen kuukausi tuntui pidemmältä ajalta kuin se aika mitä olin jo odottanut. Rv 40+2 sitten alkoi jumalattomat päänsäryt, ei auttanut särkylääkkeet ja verenpaineet alkoi olemaan niin mahdottomia, että päätettiin lähteä äitiyspolille tarkastukseen. Sinne päästyä ja hetken siellä ollessani Unskin sydänääniä kuunnellen alkoi olemaan parempi olo. Pääsin kumminkin vielä lääkärin vastaanotolle jossa ultrattiin varmuuden vuoksi ettei näkyisi mitään vakavampaa, siellä painoarvioksi saatiin 4000g (!!!!!!!), ette voi edes kuvitella mikä mun ilme sillä hetkellä oli kun lääkäri kertoo että mun sisällä on 4kg kaveri. Mua ei siinä vaiheessa oikein huvittanut mutta äitiä kyllä näytti huvittavan munkin edestä (voi olla että johtui mun reaktiosta). Jäin kumminkin yöksi tarkkailuun ettei päänsärky tulisi takasin pahempana, pääsin aamulla sitten kotia takaisin odottamaan että alkaisi tapahtua jotakin. Lopuksi meninkin rv 40+4 takaisin säännöllisten ja runsaiden supistusten takia ja jäinkin siitä sitten naistenosastolle tarkkailuun että josko se synnytys käynnistyisi itsekseen siitä, synnytys-saliin(???) pääsin rv 41+1 (vihdoin). Synnytyksestä tulee oma kirjoituksensa sitten! Kiitos jos jaksoitte lukea, kommentoi mitä mieltä olit ja jos vielä jaksat tämän jälkeen niin käy tykkäämässä blogin facebook sivuja tai liity lukijaksi! - Mamma kiittää!

En ihan tarkalleen kaikkea alkuraskaudesta muista, mutta kaikista ihanin muisto oli, kun sai kertoa kaikille rakkaille ja läheisille, että meille on tulossa pieni vauva.♥  En meinannut malttaa oottaa, että pääsen kertomaan kaikille. Päätettiin Juuson kanssa, että odotetaan sinne rv 12, että keskenmenon riski pienenee ja oltaisiin toivottu, että ultra olisi ollut ennen meidän reissua Jyväskylään ja oltais päästy pienokaisesta näyttämään kuvaa. Mutta kaikki ei ole mahdollista aina! Harmittaa suunnattomasti, että Juuson puolelta sukulaiset sai tietää puhelimen välityksellä (tuli mutkia matkaan :/). Mun puolelta taas yllätys onnistui täydellisesti! Äitille löydettiin kirpparilta semmoinen söpö vauvojen pörröpuku, paketoitiin se ja päätettiin antaa sen äitille. Kyllä se ihmetteli, että mistä on kyse! Ensimmäinen kommentti, kun paketin avasi oli, että "onks tää mulle?". Sen jälkeen, kun tajus mistä on kyse niin kyllähän sieltä itku tuli molemmilta, myös multa sekä äitiltä. Sit äiti silitti masua ja sanoi, että "mummin Unto Taneli" (tästä tulee lempinimi Unski). Vielä ei siis tiedetty edes sukupuolta, mutta äiti päätti kutsua sitä Unskiksi. Äitin jälkeen taiskin olla kaikkien mun ystävien vuoro saada tietää. Lyhykäisyydessään jos kerrotaan, Jenna (kummitäti) järkytty niin että veti drinkkinsä ykkösellä ja katse loisti tyhjyyteen, Katja ei meinannut pystyä ajamaan kun tajus, että mun sisällä kasvaa vauva, Kata tais seota h&m äippäosastolla, kun kommentoin, että "tässä on sit vähän ajan päästä mun osasta", Tuuli (kummitäti) ei meinannu tajuta 10min vihjailujen jälkeenkään, että mitä meinaan (ei yllätä), mutta loppujen lopuks tajus! Mun muille sukulaisille ja lopuille ystäville taisin laittaa seuraavan ultran jälkeen vasta viestiä vauvasta, osa osasikin jo arvata ja osa yllättyi ja onnitteli kovasti. Kaikki otti todella hyvin vauva-uutiset vastaan! Laitan vielä kuvan miten ilmoitettiin lopuille facebookissa. Kiitos jos jaksoit lukea, kommentoi ihmeessä mitä mieltä olit ja jos vielä jaksat kaiken tämän jälkeen niin käy tykkää blogin sivuja Facebookissa tai liity lukijaksi! - Mamma kiittää.

11.4.2016, tuo päivä mullisti meidänloppu elämän päivät. Kyllähän se yllätyksenä tuli vaikka melkeinpä vuoden päivät oltiin ilman ehkäsyä. Muistan kyseisen aamun kuin eilisen! Mulla on siitä asti kun nuorempana alkoi kuukautiset niin ollut todella epäsäännölliset ja ennen kuin tulin raskaaksi, tein puolen vuoden ajan raskaustestejä, kun oli melkein joka kerta viikon myöhässä. Mutta tuona aamuna mua jännitti enemmäin kuin edellisinä kertoina jotenkin entistä enemmän, ehkä satuin toivomaan asiaa enemmän kuin edellisillä kerroilla. Se 5 mintuuttia tuntui tuona aamuna 5 tunnilta, en pystynyt pöntöltä edes nousemaan, kun en malttanut odottaa tulosta. Sinä hetkenä kun kello soi 5 minuutin jälkeen, tarkistin tuloksen ja pitihän siinä silmiä hieroa ja nipistää itseään, kun ei meinannut uskoa todekseen mitä testi näytti. Siitä järkyttyneenä juoksin unisen Juuson naaman eteen heiluttelemaan pissistä tikkua ja sanomaan vielä mitä se tarkottaa ( ihan kun ei olisi tikkua katsomalla tajunnut). Olin sillä hetkellä työkokeilussa päiväkodissa avustajana ja en malttanut olla kertomatta työkavereille asiasta, mutta hillitsin itseni! Pari päivää testin tehtyä, alkoi tulemaan aamupahoinvoinnit. Jos saisin jotakin päättää niin sen, että kenenkään odottavan äitin ei tarvitsisi kärsiä semmosista kivuista mistä minä kärsin. Olin jo omien kuukautiskipuihin tottunut (nekään ei ole olleet mitään pieniä) , mutta nämä kivut oli semmonen maanvaiva että en pystynyt tekemään muuta kuin istumaan kylmällä lattialla jalkojen päällä ja heilutella lannetta (osa kivuistakin oli niin kovia että oksensin pariin kertaan sappinesteetkin pihalle). Suurin osa ruoastakin mitä söin tuli samantien ylös, eli suurin osa alku raskaudesta istuttiin pöntön äärellä. Tätä ei onneksi kestänyt kuin 2-3 viikkoon, luojalle siitä kiitos!

Pitkän pitkän odottelun jälkeen koitti päivä (9.5.2016) kun saatiin nähdä pikku kaveri ensimmäistä kertaa! Ja kyllä muuten jännitti, jalat meinas pettää kun neuvolatäti kutsu sisään huoneeseen. Pari pientä ja lyhyttä kysymystäkin tuntui ikuisuudelta ja päässä ajattelin että "noh näenkö lapseni vai mitä tässä odotellaan?", pidin suuni kumminkin kiinni ja odotin nätisti. Hetki koitti yllättävän nopeastikin kun makasin haarat levällään ja jonkin sortin möllykkä mun sisällä! Kyllähän se itku tuli kun näin ja tajusin että mun mahassa oikeasti kasvaa oikea ihmisen alku. Pitihän siinä hetki koota itseään ja rauhottua että pystyi jatkamaan ja kuuntelemaan tätin löpinöitä, kaikki näytti onneksi pikku-asukilla olevan kunnossa! Mulla tosin ei ollut, neuvolatäti huomasi että linkutin jalkaani ja kyseli että mikä siinä on. En osannut sanoa kun en ollut ottanu asiasta selvää, koska oli tullut saman päivän aikana kipeämmäksi kuin edellisenä päivänä joten en ollut edes ehtinyt ottaa selvää. Noh täti sitten tuumas että otappa uudestaan housut pois niin katsotaa. Parin minuutin tarkkailun jälkeen, lähetti hän meidät ensiapuun jossa piti mennä näyttämään jalkaa. 4tunnin odottelun jälkeen lääkäri epäili veritulppaa, anto napapiikin ja käski tulla seuraavana päivänä ultraamaan jalan, onnekseni se ei ollut kuin vain pinnallinen laskimotukkotulehdus. Hoitoon ei tarvittu kuin tuubi tiettyä rasvaa. Jalka parani loppujen lopuksi hyvin ja nopeasti. Taidan tämän kirjoituksen jättää tähän, että jaksatte vielä seurata mun juttuja ja on myös ensi kerralle jotakin kerrottavaa! Kiitos jos jaksoit lukea, kommentoi ihmeessä mitä mieltä olit ja jos vielä jaksat kaiken tämän jälkeen niin käy tykkää blogin sivuja Facebookissa tai liity lukijaksi! - Mamma kiittää.

Niin kuin otsikko jo kertoo, tämän perhe-elämän alku sai yli 3 vuotta sitten marraskuussa 2013 pienestä ja hölmöstä nettideittailusta. Alettiin juttelemaan päivittäin puhelimessa ja viestittelemään niin ettei nukkumaan malttanut mennä (voi sitä nuorta rakkautta). Uskaltauduin rohkeana tyttönä lähteä käymään Juuson luona Hyvinkäällä ja pakko sanoa kyllä muuten jännitti. Reissu meni odotettua paremmin ja sen jälkeen Juuso päätti tulla viettämään uudenvuoden Jyväskylään ja siitähän kaikki sitten alko rullaamaan eteenpäin. Muutettiin Juuson kirjat meille ja kyläily muuttuikin elämäksi Jyväskyläläisenä.

Follow my blog with Bloglovin